Suuret nälkävuodet 1866-1868

Viimeinen suuri nälänhätä koettiin Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla 1866-1868. Tuona aikana nälkä ja kulkutaudit tappoivat arviolta 150.000 ihmistä. Pahin aika oli talvi 1867-1868, mutta kurjimus alkoi jo kesällä 1866.

Huonot satovuodet alkoivat jo vuonna 1856 ja jatkuivat 12 vuotta peräjälkeen. Niinpä, kun varsinaiset katovuodet tulivat, varastot olivat jo valmiiksi tyhjiä. Huonoin sato tuli syksyllä 1867, jolloin syyshallat tuhosivat paikoitellen sadon kokonaan. Kaikki ravinnoksi kelpaavat kasvit laajoilla alueilla tuhoutuivat.

Suomi oli vielä suuremmalti osalta teollistumaton ja 90 % väestöstä sai elantonsa maataloudesta. Kato oli katastrofi, tuli nälänhätä. Jos ihminen ei kuollut suoranaisesti nälkään, hän kuoli fatitautiin eli köyhien sairauteen. Nykyajan nimitys sairaudelle on nälkiintyminen. Ihmisellä saattoi olla vatsa täynnä, mutta ruoka oli niin ravintoköyhää, että pelkkä räkätauti saattoi tappaa heikentyneen ihmisen. Ihmisiä kuoli enemmän kuin talvi- ja jatkosodassa yhteensä ja Suomessa oli vain 1,8 miljoonaa asukasta. Nykyasukasmäärään suhteutettuna se vastaisi lähes puolta miljoonaa ihmistä.

Ennen varsinaisia nälkävuosia

Taloushistorioitsija, tutkija Miikka Voutilainen Jyväskylän yliopistosta on tehnyt väitöskirjansa nälkävuosista ja kertoo nälkävuosien syistä ja seurauksista. Väestön kasvu oli voimakasta 1800-luvulla. Eniten lisääntyi ns. parempi väki. Vaikka lapsikuolleisuus oli kaikkialla suuri, oli se köyhän väestön keskuudessa suurempi. Varakkaammilla perheillä oli enemmän aikuiseksi asti eläviä lapsia. Kuitenkin maaton väestö lisääntyi verrattuna talollisiin, torppareihin, kartanonomistajiin ja muihin maata omistaviin ja viljeleviin nähden. Lain mukaan maata ei saanut jakaa kannattamattomiin tiloihin, syntyi yhä enemmän varakkaissakin perheissä ”ylijäämäväkeä”, maatonta väkeä, joka ansaitsi elantonsa työskentelemällä tiloilla kausitöissä ja tekemällä erilaisia urakoita ilman vakituista kokoaikaista työpaikkaa. Maatilojen määrä kasvoi 40 %, mutta kausityöläisten määrä 150 %.

Osa heistä oli vuokramaalle pienen mökin rakentaneita mäkitupalaisia. He asuivat perheineen mökissä, heillä oli ehkä pieni viljelysmaa ja jokunen kotieläin. He hankkivat elantonsa isommissa taloissa päivätöissä sadonkorjuuaikana, halonhakkuussa, erilaisissa korjaustöissä ja hanttihommissa. Lisäksi metsästettiin ja kalastettiin sekä tietysti myytiin viinaa. Lapset paimensivat talollisten karjaa, naiset saattoivat kehrätä ja kutoa kankaita talollisille ja käydä auttelemassa erilaisissa taloustöissä. Perheet elivät kädestä suuhun ja toimeentulon rajoilla.

Tämä ihmisryhmä oli erittäin herkkä muutoksille ja sille, että tarvitaanko heitä. Kun katovuodet tulivat, heitä ei tarvittu sadonkorjuuseen eikä tilallisilla ollut useiden huonojen vuosien jälkeen välttämättä varaa palkata heitä, vaikka olisi tarvittukin. Suuret varallisuuserot korostuivat nälkävuosina. Parempiosaiset, maata omistavat selvisivät nälkävuosista paljon paremmin.

1860-luvun alussa valtio oli vielä aktiivisesti torjumassa katojen seurauksia. Valtio oli lainoittanut kauppahuoneiden viljan ostoa ulkomailta, kauppahuoneet olivat myyneet viljaa velaksi ja talonpojat velkaantuivat. Vuonna 1863 senaattorina toiminut J. W. Snellman laittoi velan otolle stopin. Hän arvosteli ankarasti edeltäjiensä löysää lainapolitiikkaa ja oli sitä mieltä, että siinä oli toimittu vastuuttomasti. Ajatuksena oli myös ”oman avun ajatus”, joka aktivoisi väkeä – mitään ei saanut vastikkeetta. Hän oli sitä mieltä, että ”mädät tilat saavat kaatua”. Tapahtumat maailmalla, mm. Amerikan sisällissota, joka vaikeutti puuvillan saantia ja tervan vientiä, vaikeuttivat tilannetta. 1860-luvun puolivälissä tuli myös Eurooppaan lama.

Samaan aikaan otettiin käyttöön Suomen markka, joka sidottiin hopeakantaan. Hopean ostoon oli valtio joutunut ottamaan velkaa. Markan käyttöönotto osui pahaan lamaan ja aiheutti 20 % deflaation, josta johtuen lainanhoitokustannukset kasvoivat ja alkoi syöksykierre. Pienempiä ja isompiakin kauppahuoneita kaatui, samoin maatiloja. Viljelijät olivat taanneet toisiaan ristiin ja yhden kaatuessa siitä tuli ketjureaktio.

Pahimpien katovuosien tullessa niin valtio kuin ihmiset olivat velkaantuneita ja viljavarastot tyhjiä.

Nälkävuodet

Talvi 1866-67 oli ankara ja pitkä. Kevät oli myöhässä, esim. Tyrvään Rautavesi oli vapaana jäästä vasta kesäkuun puolivälissä. Lappeenrannassa oli kesäkuun alussa vielä puolimetrisiä lumikinoksia. Hevosella ja reellä ajeltiin jäätä pitkin niin Saimaalla kuin Päijänteelläkin Lahden seudulla. Sielläkin lähtivät jäät vasta kesäkuun puolivälissä.

Kylvötyöt päästiin aloittamaan 3-4 viikkoa tavallista myöhemmin, vasta juhannuksen tienoilla. Osattiin jo odottaa katovuotta, mutta silti kylvöä yritettiin tehdä vielä kesä-heinäkuun vaihteessa.

Markkaa ja autonomiaa yritettiin suojella eikä valtio ottanut lisää velkaa, vaikka sitä olisi vielä keväällä saanut ja suhteellisen edullisesti ja sillä olisi vielä pystytty ostamaan elintarvikkeita ulkomailta.

Kansalaisille yritettiin kesällä mainostaa uutta ravintoa, jäkäläleipää. Kuivatun jäkälän käyttö ruisjauhon jatkeena oli kyllä tunnettua, mutta pettu, männyn sisemmistä kuorikerroksista tehty jauho, oli tunnetumpaa. Jäkälää oli rajattomasti saatavilla, mutta sen käyttö oli aika monimutkaista. Sitä piti käsitellä lipeällä tai potaskalla, että saatiin jäkälähappoa pois. Järjestettiin jäkäläleivän valmistuskursseja. Jäkäläjauhosta saatiin velliä ja jauhon jatketta. Jäkäläleipä oli pahan makuista, se poltti vatsaa ja sitä oli vaikea syödä. Sillä oli hyvin turmiollisia seurauksia. Käsittelyssä oi’ottiin ja se oli vaarallista. Jäkälähapot aiheuttivat ilmeisesti vatsakalvon tulehduksia. Kaikki ravintoaineet menetettiin ja ruoka oli ravintoköyhää ja aiheutti nälkiintymistä.

Työllisyyshankkeella pyrittiin saamaan maattomille ihmisille töitä muutoinkin kuin heinänteko- ja sadonkorjuuaikaan. Kotiteollisuutta yritettiin ratkaisuksi, mutta tuotteille ei ollut markkinoita, kun ihmisillä ei ollut rahaa.

Alkukesä oli kaunis ja ihmiset alkoivat toivoa, että jospa sittenkin saataisiin satoa. Heinäkuun lopulla tulivat kuitenkin jo ensimmäiset kylmät yöt, jotka tuhosivat metsämarjojen kukat. Syyskuun 4. päivän vastaisena yönä oli pakkasta ja halla tuhosi lähes kaikki syötävät kasvit. Paksu jääkuura peitti aamulla joka paikan. Ruis oli jäätynyt pystyyn ja napsahti poikki. Kaksi seuraavaa hallayötä tuhosi loputkin. Tuleentumaton ruis, ohra ja kaura paleltuivat ja perunanvarret mustuivat. Peruna oli ehtinyt kasvaa vasta rusinan kokoisiksi mukuloiksi.

Koko maa kärsi, mutta pahin katoalue kiersi leveänä hevosenkengän muotoisena kaarena Satakunnasta Pohjanmaan ja Oulun kautta Keski-Suomeen, Kainuuseen ja sieltä Karjalaan. Vain eteläisin Suomi, Mikkelin ja Viipurin läänit selvisivät pahimmasta.

Viikko hallaöiden jälkeen senaatti joutui perääntymään tiukoista periaatteistaan ja Snellman onnistui neuvottelemaan saksalaiselta pankilta runsaan 5 miljoonan markan lainan. Viljaa yritettiin ostaa ulkomailta, mutta kato oli käynyt myös Pohjois-Venäjällä ja Euroopassa ja hinta oli sen mukainen. Rahat riittivät toivottua vähempään. Sillä ei saatu menetettyä viljaa korvaavaa määrää viljaa tai muuta ruokaa.

Meri jäätyi aikaisin eikä merikuljetuksia voitu käyttää. Ainoa kuljetuskeino oli reki eikä viljaa onnistuttu kuljettamaan kunnolla viljaa tarvitseviin paikkoihin.

Eniten kärsivät maattomat ja palkolliset, jotka sanottiin irti. Pienemmät tilat ja torpparit olivat pahiten vaikeuksissa.

Ihmiset pyrittiin pitämään omilla paikkakunnillaan, etteivät he levittäisi tauteja. Apua ei annettu myöskään vastikkeetta, ilmaiseksi. Lehdessä luki, että ”köyhäinhoito ilman pakkotyötä on hukkaanheitettyä”. Vastikkeetonta apua pidettiin passivoivana.

Seurakunnat ja juuri perustettavat kunnat saivat lainaa ja sitä vastaan elintarvikkeita ja he hoitivat elintarvikejakelun. Jakelua hoidettiin erilaisilla systeemeillä, joillekin vietiin ruokaa kotiteollisuuden tuotteita vastaan, joissakin kunnissa kerjäläiset kiersivät talosta taloon oman kunnan sisällä, joissa he saivat ruokaa ja ruoka korvattiin talollisille.

Työtaloissa annettiin työtehtäviä ruokaa vastaan. Niissä oli ankara kuri eikä pois saanut lähteä. Työtalojen olosuhteet muuttuivat suuren ihmismäärän vuoksi varsin epähygieenisiksi ja taudit jylläsivät ahtaudessa. Niistä tuli sairasmajoja ja alettiin pelätä sinne joutumista, sillä sieltä ei juuri hengissä selvitä. Pilkkukuume oli tappavin. Sitä levitti vaatetäi ja enemmät puolet sairastuneista kuoli. Lisäksi oli lavantautia, punatautia ja isorokkoa. Huono hoito ja heikko kunto nostivat kuolleisuuden lähelle sataa prosenttia.

Hätäaputöinä rakennettiin teitä, rautateitä, siltoja ja kanavia. Kunnat järjestivät paikallisille hätäaputöitä, joissa oltiin ruokapalkalla. Esimerkiksi kruunun rahoilla Peräseinäjoelta Jalasjärven kautta Kauhajoelle rakennettiin 58 km pitkä Tokerotie. Tie sai nimensä jauhosta, joka sekoitettiin veteen tokeroksi, sakeaksi puuroksi, ja syötiin. Nuorimmat työntekijät olivat 7-vuotiaita ja palkka oli puoli naulaa jauhoja päivässä, aikuinen sai kaksi naulaa. Tokerotietä oli moni uppalainenkin rakentamassa, sillä seudulla asui paljon uppalaisia.

Suurin hätäaputyömaa oli kevättalvella 1868 aloitettu valtion hanke: Hämeenlinna-Pietari -radan rakentaminen. Radasta sanottiin, että se on luiden päälle rakennettu. Rakennustyömaan kuolleisuus nousi korkeaksi. Rakentajien ja heidän perheidensä vuoksi perustettiin neljä ylimääräistä hautausmaata. Kuolleiden määrä on tuntematon, ei ole mitään nimilistoja, mutta kuolleita oli paljon. Rakentajia oli kymmeniä tuhansia ja sinne tultiin perhekunnittain. Työ oli maansiirtotyötä, lapiohommia. Jälkeenpäin mainostettiin radan rakentamisen tulleen halvaksi, kun ihmiset olivat sananmukaisesti nälkäpalkalla töissä.

Kouvolan itäpuolella näkyy radan varressa pitkä kiviaita. Sekin on tehty hätäaputyönä ja sen tarkoituksena oli estää lehmien pääsy radalle. Kiviaita on vieläkin olemassa, näkyy junaan. ja suhteellisen hyväkuntoisenakin.

Aikalaiset muistivat kerjäläiset ja kertoivat talosta toiseen kulkevista kerjäläislaumoista, vaikka ihmisten kulkemista pyrittiin rajoittamaan tautien leviämisen pelossa. Ensin lähtivät kerjuulle työttömäksi jääneet tilattomat, sitten lähtivät torpparit ja köyhemmät talolliset, joilla ei ollut viljaa varastossa. Nälkiintyneille annettiin velliä, sillä heidän ruuansulatuksensa ei kestänyt raskaampaa ravintoa. Jos he saivat syödäkseen niin paljon kuin halusivat, he turposivat ja kuolivat.

Kerjäläiset vaelsivat pitkiäkin matkoja, Itä-Suomesta mentiin rajan yli Venäjälle, Pohjanmaalta lähdettiin perhekunnittain rannikolle, pohjoisesta Norjaan ja Ruijaan. Kohti etelää mentiin Viipuriin ja Pietariin ja moni kokikin loppunsa Viipurin sairaalassa.

Talvi 1867-68 oli kylmä ja lunta oli niin paljon, että aidoistakin näkyi vain seipäiden päät. Teitä ei pystytty pitämään auki. Matkalaisia uupui lumihankeen ja ruumiit löydettiin vasta lumien sulettua.

Keväällä 1868 oli siemenviljatkin syöty, mutta Venäjältä saatiin varoja lainaksi siemenviljan ostoon radan rakentamiseen varatuista rahoista. Henkiin jääneet pääsivät aloittamaan kevätkylvöt.

Keväällä 1868 oli kuolleisuus kaikkein suurimmillaan. Alkoi sairauksien eskaloituminen. Toukokuussa muutaman viikon aikana kuoli ihmisiä kaikkein eniten. Finna.fi:n mukaan vuoden 1868 alussa nälänhätä oli suurimmillaan.

Tammikuussa kuoli 8 000, helmikuussa 9 400 henkeä, maaliskuussa 14 500 henkeä, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Vuoden aikana kuoli yhteensä 137 700 henkeä. Pahimmin kärsivät Kuopion, Vaasan ja Oulun läänit sekä Turun ja Porin läänin pohjoisosat eli Satakunta. Kulkutaudit riehuivat, hygienia oli huono ahtaissa sairasmajoissa ja ihmiset kuolivat ns. nälkäkriisitauteihin. Tyrväällä siunattiin hautaan yhtenä pyhänä 40 ihmistä.

Nälkävuosista seuranneen kuolleisuuden vuoksi perustettiin uusi hautausmaa Könönpellon Varkausmäkeen. Hautausmaa on Varkaudessa laaja Varkausmäen rinteille levittyvä alue, johon on muodostunut kapeita kumpuharjanteita syvine väliojineen. Pääosa hautauksista toimitettiin keväällä 1868. Paikka sijaitsee noin puoli kilometriä koilliseen vuosina 1867–1868 rakennustyömaana olleesta Taipaleen kanavasta. Työllisyystyönä tehdylle kanavatyömaalle tuli työväkeä ympäri Suomea kaikkiaan 52 pitäjästä. Varkausmäessä sijaitseva muistomerkki on pystytetty katovuodesta seuranneeseen nälänhätään kuolleiden Taipaleen kanavan rakentajien muistoksi. Museovirasto, Arkeologian kuvakokoelma, Teemu Mökkönen 2019.

Nälkävuosien jälkeen

Nälkävuosien jälkeen tapahtumista tehtiin paljon runoja ja arkkiveisuja. Suomenkielistä proosakirjallisuutta ei juuri ollut. Aleksis Kivikin vasta kirjoitti ensimmäistä kirjaansa Seitsemää veljestä.

Kansa piti nälkävuosia Jumalan rangaistuksena omien syntien vuoksi. Santeri Alkio oli ensimmäisiä nälkävuosien realistisia kuvaajia esikoisteoksessaan, mutta hänkin piti katovuosia Jumalan rangaistuksena. Teuvo Pakkala antoi ensimmäisenä poikkeavan selityksen teoksessaan ”Lapsuuteni muistoja” vuodelta 1885. Hän toi selvästi esille rikkaiden ja köyhien välisen eron katovuosien aikana.

Vasta Karl August Tavastjerna romaanissaan ”Hårda tider” (suomentanut Juhani Aho nimellä ”Kovina aikoina”) vuonna 1891 tuo esille ajatuksen, että tekikö esivalta kaiken voitavansa katastrofin estämiseksi. Hän arvosteli hallituksen keskittyvän vain rautateiden rakentamiseen ja kielipolitiikkaan, vaikka heille tehtiin tietäväksi, että satovuosi tulee olemaan huono ja pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta. Kirjan suomennoksessa asioita kuitenkin jonkin verran kaunisteltiin ja arvellaan, että ruotsin kielellä pystyi sanomaan asioita, joita suomeksi ei uskallettu sanoa. Rivien välissä arvosteltiin Snellmanin toimia, vaikkei nimiä sanottukaan. Snellmanin asema oli niin vahva, ettei häntä uskallettu arvostella. Sensuuri on iskenyt suomennoksessa varsinkin sellaisissa kohdissa, missä arvostellaan 1860-luvun hallitusta.

Tavastjernan ruotsinkielisestä romaanista nousi melkoinen kohu ja eniten kirjaa arvosteli kartanonomistaja, toimittaja, tuleva valtiopäivämies Agaton Meurman, joka kirjoitti Uusi Suometar -lehteen kokonaisen artikkelisarjan vastalauseeksi kirjasta. Myöhemmin artikkelit koottiin kirjaksi ”Nälkävuodet 1860-luvulla”. Meurmannin mukaan osa ihmisistä oli niin heikkokuntoisia, etteivät pystyneet auttamaan itseään edes valtion avulla ja osaltaan taas hän korotti heidät kansallisen marttyyriuden asemaan.

Nälkävuosien jälkeen koulujen oppikirjoissa nälkävuodet sivuutettiin lähes kokonaan. Niistä ei juuri puhuttu, sivulauseissa kuitenkin mainittiin. Aika oli edistyksellistä, rakennettiin rautateitä, hallitsijana oli Suomelle suopea Aleksanteri II, Snellman valtiovarainministerinä, teollisuus kehittyi, kouluja perustettiin, suomen kielen asemaa parannettiin, markkauudistus ja ehkä nälkävuodet haluttiin ikään kuin kieltää sotkemasta edistyksen aikaa – ne eivät sopineet muuten suopeaan kehitykseen.

Meurmannin kirjan jälkeen vasta 1980-luvulla tehtiin tutkimusta nälkävuosista. Koko asia sivuutettiin pitkäksi aikaa. Vain työväenliikkeessä Edvard Gylling kritisoi ensimmäisen maailmansodan aikaan työväenliikkeen julkaisussa. Oli jälleen pulaa ruuasta ja nälkävuosista oli viitisenkymmentä vuotta. Oli vielä monia nälkävuodet elänyttä ihmistä elossa ja Gylling syytti ”Snellmanin porvarillista senaattia”. Pelättiin, että hallitus on luomassa keinotekoista nälänhätää. Esimerkiksi 1917 ruotsinkielinen Arbetet-lehti uutisoi Keuruussa olevasta jauhopulasta. Toimittaja kyselee, että eikö näitä maanomistajia voida pakottaa myymään jauhoja vai kuvittelevatko he, että suomalainen työväki tällä kertaa kuolee jauhovarastojen porteille kuten 1860-luvulla. Sitä käytettiin argumenttina kapinalle, mutta työväenliikkeen tulkinta katosi punaisten hävittyä sisällissodan.

Paikallishistoriassa nälkävuodet ovat hyvin merkittävä ajankohta. Se on taitekohta, tuli kuntauudistus, seurakuntien tehtäviä siirrettiin perustettaville kunnille. Nälkävuosista on yli 100 muistomerkkiä Suomessa ja edelleen niitä tehdään lisää. Ajasta löytyy siksi myös paljon paikallisia lähteitä, mm. kuntakokousten pöytäkirjoja. Paikallishistorioista löytyy paljon tietoja. Lisää aiheesta lähdetiedoissa mainitusta podcast-sarjassa, jossa on kolme keskimäärin 45 minuutin jaksoa.