Sukututkimuksen aloittaminen
Useimmat ihmiset kiinnostuvat juuristaan vähän vanhemmalla iällä, kun omat lapset on saatu maailmalle. Siksi monet pitävätkin sukututkimusharrastusta eläkeläisten harrastuksena, mutta se ei pidä paikkaansa. Sukututkimus sopii kaiken ikäisille, mutta sillä on paha tapa, että kun sille antaa pikkusormen, se vie koko käden, niin ettei meinaa töihin ehtiä. Kuinka monet kerrat olenkaan havahtunut tietokoneen äärestä, kun olen unohtunut seuraamaan jotakin ”johtolankaa”, huomaan kellon olevan kolme yöllä ja jo muutaman tunnin päästä täytyy lähteä töihin!
Itse ollessani lapsi 60-luvulla oli vielä tapana kyläillä. Onnekseni minä muistan paljon jo pitkälti alle kouluikäisestä ja siitä on ollut hyötyä sukututkimusharrastuksessani. Ellen-mummani hoiti minua ja mumman ja hänen naapurissaan asuvan anoppinsa vanhamumman kanssa kyläiltiin paljon. Kuljin mummojen mukana ja kuulin monenlaisia tarinoita kylän mummoikäisiltä ihmisiltä. Pidin heitä aina mummojen ”kavereina”, mutta sukututkimusta tehdessäni totesin heidät kaikki sukulaisiksi – jos ei suoraan, niin mutkan kautta. Puolet Seinäjoen vanhoista törnäväläisistä tuppaavat olla uppalaisia, Pajuluoman haaraa. Vanhamumman äitikin oli Maria Loviisa Pajuluoma syntyjään. Vieläkin asun Pajuluoman mailla, johon Iisakki Uppa sai uudistilan raivausluvan 1760-luvulla. Maria Loviisa syntyi tuossa naapurissa, josta maakauppojen jälkeen tuli Seinäjoen pappila. Kovin on kintut syvällä tämän tontin savessa.
Kaikki tämä antoi hyvää pohjaa sukututkimuksen harrastamiselle. Aloitin sen kuten moni muukin, tutkimalla perhe-Raamatusta alkulehtien nimiä ja kiertelemällä hautausmaalla poimien syntymä- ja kuolinaikoja hautakivistä. Sen jälkeen osallistuin Kansalaisopiston sukututkimuskurssille.
Aika pian hautausmaalla tuli vastaan se, ettei hautakivien päiväyksiin ole välttämättä luottamista, vaan ne ovat vähän sinnepäin. Tai no, kyllähän ne suuntaa antavia ovat, mutta sukututkijalle oikea päivämäärä on tärkeä, että tutkimuksessa pääsee eteenpäin. Tai oikeastaan taaksepäin – ajassa.
Ensimmäisen kerran tämä ongelma tuli itselleni vastaan jo ennen sukututkimusharrastusta isäni serkun kuollessa suhteellisen nuorena. Hänen äitinsä sisarineen alkoivat pohtia, että mikä laitetaan syntymäajaksi kuolinilmoitukseen: se oikea vai se, mikä on kirkonkirjoissa. Serkku oli syntynyt 1930-luvulla, kastekirjassa oli oikea päivämäärä, mutta jossain vaiheessa kirkonkirjoihin lipsahti virhe. Toinen päivämäärä oli 13.3. ja toinen 17.3.
Kastekirja tehdään vain kerran. Siihen pappi merkitsee syntymäpäivän ja kastepäivän. Koska varsinkin ennen lapset kastettiin muutaman päivän ikäisinä tai jopa syntymäpäivänä, ne ovat yleensä oikein. Joskus olen kyllä nähnyt päivien lipsahtaneen ristiin, mutta se on helppo huomata, kun päiväykset ovat vierekkäin.
Kirkonkirjat sen sijaan kirjoitettiin 10 vuoden välein uusiksi. Samalle lehdelle tuli koko perhe tai talo. Jos sen ennakoitiin olevan runsaslukuinen, jätettiin tyhjä sivu ”kasvunvaraa” perään. Lehdet täyttyivät, ihmisiä syntyi ja kuoli eikä lisäyksiä mahtunut loputtomasti siihen perheelle varattuun tilaan. Niinpä elossa olevat siirrettiin 10 vuoden välein taas uuteen kirjaan ja jätettiin taas seuraaville sukupolville väleihin tilaa.
Kun tietoja käsin kirjoitettiin uusiksi, tuli siirtovaiheessa helposti virheitä. Vanhasta kirjasta saattoi olla vähän muste häipynyt, tuhraantunut, epäselvästi kirjoitettu, papilla huono kynä tai vaikeasti luettava käsiala tai se teksti vain luettiin huolimattomasti ja virhe tuli uuteen kirjaan. Virhe taas siirtyi uudelleen seuraavaan kirjaan. Siksi syntymäajat pitää aina katsoa mahdollisimman alkuperäisestä lähteestä eli kastekirjasta. Kuolinajoissa harvemmin on virheitä, koska niitä ei siirretä kirjasta toiseen. Varsinaisessa kirkonkirjassa ja kuolleiden kirjassa saattaa kuitenkin olla ero – kirjoitusvirhe jommassa kummassa.
Myös muuttaessa paikkakunnalta toiselle saattaa tulla virheitä helposti. Sisareni anoppi nuoreni viisi päivää muuttaessaan nuorena naisena Kankaanpäästä Poriin!
On myös kerrottu joskus tapahtuneen hautakiviveistämössä virhe hautakivikaiverruksessa, mutta hautakiven korjaaminen olisi ollut niin kallista, että virheen on annettu jäädä. Eipä se kuollutta itseään häiritse.
Tultaessa 50-60-luvulle kirkonkirjat muuttuivat kortistoiksi, eikä niitä enää kirjoitettu uusiksi, ja virheitä ei enää sillä tavalla päässyt tulemaan. Myöhemmin niistä tuli atk-tiedostoja, jotka nekään eivät muutu, jos vain on alun perin oikein kirjoitettu - elleivät sitten katoa bittiavaruuteen, mutta tiedot on kovin moneen kertaan varmistettu.
Hyvä esimerkki virheellisestä tiedosta hautakivessä on uppalaisen Juho Jaakkolan hautakivi. Juho Jaakkola oli Jaakkolan isäntä Seinäjoella. Hän vastusti ruukinpatruuna Wasastjernaa vähän joka asiassa. Hänen maansa olivat jääneet Östermyran ruukin maiden sisälle, eikä hän suostunut myymään tilaansa patruunan tarjouksista huolimatta. Niinpä kaikesta mahdollisesta riideltiin. Käräjöinti oli niin tavallista, että jos Ilmajoen käräjillä eivät patruuna ja Jaakkola olleet jonkun riitansa kanssa, kysyi tuomari, että missäs Jaakkola ja patruuna ovat. Artturi Leinonen käytti heidän nahisteluaan pohjana kirjassaan Lakeuksien lukko, josta on tehty kaksi elokuvaa ja useita näytelmiä.
Juho Jaakkola oli syntynyt Seinäjoen Ala-Marttilassa 10.12.1843, mutta hautakivessä lukee syntymäaikana 13.12.1843. Eipä tuo kolmen päivän heitto maata kaada muilla kuin sukututkijoilla, mutta tällainen eromahdollisuus on otettava tutkijan huomioon.
Sukunimien vaihtelu
Sukututkimusta alkaessani herätti ihmetystä jatkuva sukunimien vaihtelu, kunnes tajusin, että sukunimi onkin oikeastaan osoite. Säätyläisillä oli pysyvä sukunimi, samoin monilla sotilassuvuilla, mutta tavalliset kansalaiset olivat jonkun poikia tai tyttäriä ja sen perässä oli – jos jotain oli – talon tai torpan nimi, jossa asuttiin. Kun vaihdettiin torpasta toiseen, myös nimi vaihtui.
Myös monilla työläisillä oli sukunimi, jonka ainakin täällä Seinäjoella antoi ruukinpatruuna Wasastjerna. Kaipa se oli niin, että kun ruukilla oli töissä riittävän monta Matti Matinpoikaa, meni palkkakirjanpito sekaisin – jollakin heidät oli erotettava toisistaan. Nimet olivat ruotsinkielisiä, koska patruunakin oli. Niinpä Ilmajoelta Ketkon torpasta ruukinräätäliksi tullut esi-isäni Hermanni Mikonpoikakin sai nimekseen Ahlberg. Hänen poikiensa perheet sitten suomensivat nimensä suurena nimenmuutospäivänä, Snellmanin 100-vuotissyntymäpäivänä 1906. Ruukinräätälin hommia jatkaneesta pojanpojasta Jaakosta tuli Valo, kun isoisän isoisän perhe suomensi nimensä suurin piirtein oikein Leppäläksi.
Laki pysyvästä sukunimestä tuli vasta niinkin myöhään kuin 1920 ja patronyymit jätettiin pois. Se oli myös helpotus aviottomille lapsille, kun enää ei patronyymin tilalla ollut matronyymi, vaikkapa Marianpoika, paljastanut lapsen virallista isättömyyttä, vaan lapsi oli tasa-arvoisempi muihin ihmisiin nähden.
Laki säädettiin joulukuussa 1920 ja se tuli voimaan seuraavan vuoden alusta. Siinä määrättiin, että jokaisella Suomen kansalaisella täytyy olla määrätty nimi vuoden kuluessa. Moni oli jo sellaisen ottanutkin ennemmin, mutta nyt se tuli pakolliseksi. Jokaisen, jolla ei ollut sukunimeä, tuli valitsemansa nimi ilmoittaa seurakuntansa papille ja hyväksytty nimi merkittiin kirkonkirjoihin. Jos pappi ei nimeä hyväksynyt, hän saattoi hylätä nimen ja kehottaa ehdottamaan toista nimeä. Sitä ennen pappi saattoi hankkia asiasta kunnallislautakunnan tai maistraatin lausunnon.
Jos vuoden sisällä ei nimeä ollut valittuna, saattoi pappi päättää sen antamalla nimettömän sukunimeksi talon, torpan tai muun asumuksen nimen. Nimi saattoi olla myös joku muu, millä hänet yleisesti tunnettiin, ellei siihen ollut erityistä estettä.
Uusi sukunimi kuulutettiin kirkossa ja sen saattoi vaihtaa hakemuksesta läänin maaherralle. Harvinaista nimeä ei saanut vaihtaa yleisemmäksi nimeksi, se ei saanut olla sopimaton tai kielenvastainen. Nimenmuutos taas piti kuuluttaa Virallisessa lehdessä ja paikkakunnan sanomalehdessä määräaikana tai hakemus raukesi.
Jos joku oli sitä mieltä, että toiselle oli annettu hänen nimensä, sai asiasta valittaa vuoden kuluessa.
Automaattisesti nimi tuli myös holhoojan alaikäisille lapsille ja heidän puolestaan holhooja teki hakemuksen, samoin kuin muille holhottaville, esimerkiksi mielisairaille. 18-vuotiasta lasta – joka oli siis vielä silloin alaikäinen – oli kuultava nimiasiassa, jos sen pystyi sopivasti ja ilman ajanhukkaa tehdä.
Eronneen naisen sukunimestä laki sanoo näin: ”Nainen, joka on miehestään laillisessa erossa, olkoon yhä oikeutettu käyttämään miehen nimeä, jos sopimus siitä avioeron yhteydessä on hänen ja miehen välillä tehty, tahi jos hän erityisen määräyksen tahi sopimuksen mukaan kasvattaa heidän aviolapsiansa, niin myös jos syy avioeroon on ollut miehen. Muissa tapauksissa ottakoon eron saanut nainen takaisin ja merkityttäköön kirkonkirjaan sen sukunimen, joka hänellä ennen avioliittoa oli. Eron saanut nainen, joka tämän lain astuessa voimaan käyttää miehen nimeä, olkoon yhä oikeutettu sitä käyttämään.”
Uudemmat sukunimilait
Sukunimilaki uusittiin vuonna 1985. Silloin avioituva pari sai päättää yhteisestä sukunimestään, joka sai olla kumman tahansa sukunimi. Myös yhdysnimi, jossa alussa on aikaisempi sukunimi ja jatkona tulevan puolison nimi, sallittiin. Erotessa sai automaattisesti ottaa käyttöönsä ennen avioitumista käytössä olleen sukunimen. Muutos onnistui ilmoituksella Väestörekisteriin.
Sukunimen sai myös muuttaa erityisistä syistä, mutta niistä piti tehdä selvitys. Uudeksi nimeksi ei hyväksytty esimerkiksi liian yleistä nimeä tai jos sitä käytetään yleisesti etunimenä. Nimi ei saanut myöskään olla suojattu tai viitata johonkin säätiöön, yleisesti tunnettuun taiteilijanimeen tai nimimerkkiin. Sukunimi sai olla myös esivanhemman virallisesti käyttämä sukunimi, mutta se pitää pystyä osoittamaan. Sukunimimuutoshakemus täytyi esittää lääninhallitukselle.
Vuonna 1991 tuli taas uusi nimilaki, johon sisällytettiin sekä etu- että sukunimeä koskevat säädökset. Lakia uudistettiin mm. vuonna 2017 ja uusin etu- ja sukunimilaki tuli voimaan 2019. Siinä tarkennettiin esimerkiksi avoliitossa syntyneiden lasten sukunimimääräyksiä.
Lähteet:
finlex.fi
Kotimaisten kielten keskus (kotus.fi)
Merja Lamminkangas